tiistai 19. heinäkuuta 2011

Liukasta tavaraa

# Vinny Olavi # Groupie High School # Vincenzo Olavi # GHS Racing # Knockout Cocktail # Vinny's Playground # Modern Day Cowboys # nti Kaleva & the Mistake # Los Gran Artistas
Howdy! Kurvailin äsken Chryslerini keskustan parkkihalliin yön ajaksi ja mietin samalla matkalla bändireeneistä kotiin Princen kokoelmalevyä kuunnellessani, miten helvetisti ihmisen musamaku kehittyy ja vaihtelee elämän aikana. Tästä hyvänä osoituksena vois pitää sitä, että meitsin eka C-kasetti kolmannella luokalla sattui olemaan Rednexin Sex & Violins (mikä oli vittu siisteintä ikinä), ja jo paria vuotta myöhemmin ensimmäinen itseostamani cd-levy oli Offspringin Smash. Tuolloin kasettimankkanauhoittelut olivat jopa enemmän out kuin meitsin Kurt Cobain -flanellityylistä siloteltuun Nick Carter -lookiin vaihtunut ulkoasu. Noiden kahden välissä taisin viihtyä jonkin aikaa vieläpä Roberto Baggio -hiirenhäntä niskassani, how afwul is that!?

Teini-iän kynnyksellä jätin pianotunnit vähäksi aikaa vain ja ainoastaan siksi, että sekosin täysin Iron Maidenin 1982-vuoden superalbumista, The Number of the Beastistä. Eikä tuollaisessa musiikissa todellakaan käytetty mitään vitun pianoraitoja, ja mikä kauheinta, pukeuduin muutaman vuoden nahkarotsiin, bändipaitoihin, lenkkareihin sekä marketista ostettuihin farkkuihin ja näytin suoraan jostain Rantsilan pelloilta revityltä maanviljelijältä (ne huntit, mitä vaatteista jäi yli, käytin ostaakseni koko saatanan Maidenin tuotannon). Tuolloin maailmakartoille pontevasti hypähdellyt pomppumetallikama ei koskaan iskenyt kunnolla, vaikka esimerkiksi Limp Bizkitit, Linkin Parkit ja Papa Roachit levyhyllystä löytyykin, MUTTA Yleltä 1998 näytetty Guns n’ Rosesin Japani-filmatisointi muutti mun musajutut lopullisesti. Kun samoihin aikoihin satoin ostamaan jostain antikvariaatin alekorista Mötley Crüen Too Fast for Loven (luulin blondina poseeraavaa Vince Neiliä helvetin pitkään naiseksi) oli meitsi aika myyty. Ja turha varmaan painottaa, miten auttamattoman ulkona tuollainen musa oli kyseiseen aikaan kuvioista. Tsiigailin gunnari-videoita uudestaan ja uudestaan, eikä varmaan tarvitse myöskään sanoa, miten äkkiä ostelin viimeisillä masseilla Guns n’ Rosesin ja mötiköiden lisäksi esimerkiksi Poisonin, Cinderellan, Rattin, Bon Jovin, Great Whiten, DAD:n, Van Halenin, Def Leppardin, Danger Dangerin ja The Cultin levyt kokoelmiini. Hetkellinen kyllästyminen glam rockiin johti tietysti luonnollisen siirtymän kautta Nirvanan ja Oasiksen pariin, mikä taas innoitti mua ostamaan ekan akustisen kitarani.    

Meitsi eroaa tyypillisestä rokkipojasta ehkä siinä suhteessa, että kuuntelen päivästä riippuen ihan helvetin paljon erityylistä musaa - PLUS tykkään räpistä, mikä on monille samantyylisille jätkille ja mimmeille punainen vaate. Meitsille uppoaa vanhempi kama Dr Drestä ja Eazy E:stä (Real Mothafuckin G’s -video on parasta, mitä räpin saralla on koskaan nähty) aina Kanye Westiin ja Timbalandiin, minkä lisäksi levyhyllystä löytyy myös suomiräpäytystä, kuten Astetta, Tulenkantajia ja usko tai älä - Jarea&Villegallea. Sama juttu reggaen kanssa, oon ostellut helvetisti Bobin lisäksi myös Peter Toshin, Gregory Isaacsin, Sean Paulin ja joidenkin kotimaistenkin albumeja. Perinteinen suomalainen musiikki on kyllä auttamatta aika hirveää kuunneltavaa. Jotain iskelmää - ei helvetti! Voiko olla enää masentavampaa? No voi oikeestaan, nimittäin raskaampi metalli tai esimerkiksi vitun WASP! En edelleenkään tajua, mikä siinä Blackie Lawlesissa ja niiden ympäripaskoissa biiseissä viehättää? Jos haluaa kuunnella jotain synkempää tai raskaampaa, eikö voi tyytyä HYVÄÄN musiikkiin, kuten Sisters of Mercyyn, The Cureen, Marilyn Mansoniin, Acceptiin tai vittu vaikka 69 Eyesiin?

Eräs vaihe nuoruudessa vierähti myös tyypillistä kasaripoppia kuunnellessa, eikä ne levyt jätä mua vieläkään rauhaan! Ei voi olla mahdollista, että joku voi olla pitämättä esimerkiksi Princestä, Madonnasta, Jacksonista, Nik Kershawista, INXS:stä, Pat Benatarista, Jan Hammerista, The Flock of Seagullsista, Huey Lewis and the newsista, Living in a Boxista tai Phil Collinsin ja Whitney Houstonin 80’s -kamasta. HEI - tai vittu Dingosta!? Aivan uskomattoman mielipuolista settiä! Katy Perry, Mika, The Ark ja Ladyhawke korvaavat tän päivän musassa noi edellämainitut suhteellisen hyvin.

Wegster pistäytyi tänään kahvilla akustisen skebansa kanssa, kun meitsi oli just purgittelemassa Slippery Stuffin syntikoita. Äijä on superhyvä äijä, mutta tyypin mieli vaihtuu tyyliin kolmesataa kertaa minuutissa. ”Hei meikä haluais nauhottaa vähän uusiksi niitä akustisia raitoja, kun ne on ihan uskomattoman paskat”. Viis minuuttia myöhemmin: ”Eiku hei, ei jaksakaan oikeestaan soitella mitään, kun nuo on ihan hyvät sittekin, pelataanks matsi änäriä?” Myöhemmin illalla reeneissä jäbä oksensi naurukohtauksensa johdosta bissensä pitkin seiniä kesken biisin, kun Mike testaili uutta lehmänkelloonsa. Wegsterin mielestä cowbellistä tulee mieleen hiihtokisat. HAVUJA PERKELE!